PSV:n teemaksi vuodelle 2014 valittiin kiittäminen ja myönteisen palautteen antaminen. Ajatus teemasta syntyi, kun Kirsti Palonen kertoi päättäneensä antaa positiivista palautetta aina, kun siihen on aihetta. Koin taas kerran mielessäni niin tutun väläyksen. Juuri näin pitää toimia! Mutta, mikä ihme siinä on, että käytäntö on niin vaikeaa.
Lähdenpä liikkeelle itsestäni. Enhän minä mikään varsinainen positiivari koskaan ole ollut ja ujona ihmisenä minulle on ollut vaikeaa puhua ylipäätään mitään. Ja jos nyt vielä keittiöpsykologisoisin itseäni lisää, niin ujosta tytöstä on kasvanut kukkahattutäti, joka liiankin kärkkäästi kritisoi varsinkin, jos asia koskee minua itseäni. Miksi en kiitä tai muuten anna hyvää palautetta, kun minua kohdellaan hyvin ja totta vie, minua kohdellaan useimmiten ihan hyvin?
Onkohan syynä huono kasvatus ja vaikea lapsuus? No, jaa, viimeisinä vuosina isälläni oli aina tapana kiittää, kun kävin siellä. Ihan vaan siitä, että tulin katsomaan vanhempiani. Miten sitten olen kasvattanut lapset? Olenko opettanut heidät kiittämään? Kyllä he kiittävät ihmeteltävän hyvin. En voi siis syyttää lähipiiriäni.
Jos minulla ei ole mistä kiittää? Työpaikalla minulla on joukko fiksuja kollegoita, joita voisin kiittää pelkästään siitä, että muodostavat ympärilleni mukavan työyhteisön. Junassa olen yrittänyt opetella kiittämään, kun vieruskaveri väistää poistuessani junasta. Kaupan kassaa voisin kiittää useammin, sillä nykyisin minusta saa hyvää palvelua. Kiitos kivat nuoret kassatyötekijät, jotka katsotte silmiin, sanotte hei ja kiitätte lähtiessä! Kiitos lapsille, kun käytte katsomassa ikääntyvää äitiä! Kiitos ystävät, kun soittelette ja kuuntelette murheitani! Onhan minulla keitä ja mitä kiittää!
Kiittämistä on myös monenlaista. Suomessahan on myös kiittämistä ja hyvää palautetta se, ettei moiti. Vähän vaisuahan se kiittäminen on näin toteutettuna. Ja toki kiitämme ja hyvällä muistelemme 50-vuotisjuhlissa, eläkkeellelähtöjuhlissa ja hautajaisissa. Monikohan meistä ansaitsisi kiitoksen jo aikaisemmin? Moniko meistä olisi mukavampi, jos häntä olisi kiitelty ja kehuttu aikanaan eikä vasta arkun äärellä?
Toinen mielenkiintoinen puoli kiitoksissa ja kehumisissa on se, että osaammeko ottaa ne vastaan. Uusi kauniiksi kehuttu puserohan on kantajansa mukaan vanha kirpputorilöytö tai hyvin pidetty luento työkaverin kalvoista nopeasti kokoon kyhätty esitys. Mitä jos seuraavalla kerralla kiittäisimme kehuista ja painaisimme sanat sydämiimme? Olisikohan meidän sen jälkeen itsemmekin helpompi kehua ja kiittää, eikä meitä ainakaan estäisi pelko siitä, että saattaisimme kehuilla ja kiitoksilla toisen noloon tilanteeseen, jossa tämä punastuu ja tuijottaa varpaitaan.
Mitä PSV ja oma projektini on opettanut minulle? Olemaan kiitollinen rauhasta ja suomalaisesta elintasosta. Projektiamme on tuettu pyyteettömästi. Olen kuullut ja nähnyt, että apumme on auttanut ihmisiä. Meille on laulettu, meitä on kiitetty ja puolestamme on rukoiltu. Kissa kiitoksilla elää, mutta hyvä palaute ja kiitokset ovat yksi asia, joilla vapaaehtoistyötäkin jaksaa viedä eteenpäin. Hyvä palaute ja kiitos eivät ole vain sanoja vaan mielentiloja, joiden avulla jaksamme eteenpäin.
T. Riitta Päätalo, Namibia-projektin vastaava
P.S. Muistakaa kiittää ja kehua myös itseänne!
Tämä blogi on Psykologien Sosiaalinen Vastuu ry:n blogi, jossa kirjoitetaan vastuullisuudesta eri näkökulmista. Vierasblogit ovat tervetulleita, ota yhteys hallitukseen. www.vastuu.fi.
